Minä ja vain minusta

Keskustanuorten liittokokous Salossa on nyt takana. Se oli tärkeiden päätösten kokous, jonka sisältöä minun ei tarvitse avata. Parempiakin analyysin tekijöitä löytyy.

Lähdin ehdolle Keskustanuorten liittohallitukseen ja tulin lopulta valituksi sen varajäseneksi. Tein ystävieni kanssa huikean kampanjan. Halusin ehdolle viemään eteenpäin asioita, joiden luulen olevan yhteisiä suurimmalle osalle meistä. Mutta ehdolleasettumisen taustalla oli myös huomattavasti omakohtaisempi päätös: halusin sen kautta pakottaa itseni kertomaan kaikille, kuka olen.

Tyypillisenä pohjoispohjanmaalaisena minun on ollut aina vaikeaa puhua itsestäni. Tässä kirjoituksessa teen poikkeuksen ja aion puhua. Julkisena kirjoituksena tämä on tarkoitettu kaikkien niiden nähtäväksi, jotka ihmettelevät. Ennen kaikkea koen tämän kaiken silti puhdistavana itselleni.

Kyllä: Minä olen toiminut kotikuntani kaupunginvaltuutettuna sitoutumattomana Vasemmistoliiton edustajana. Kyllä: Minä olen aikanaan toiminut piskuisessa Suomen työväenpuolueessa ja ollut sen listoilta kerran kansanedustajaehdokkaanakin. Kyllä: Minä olen toiminut puheenjohtajana Suomi-Venäjä-Seuran paikallisosastossa. Kyllä: Minä olen toiminut puheenjohtajana vuonna 1970 perustetussa Suomi-Korea-Seurassa. Kyllä: minä olin joskus nuori kommunisti.

En kadu sitä, mitä olen joskus ollut. En osaa. Olisi inhottavaa katua sellaista, jossa ei ole tehnyt mitään väärää. Mutta sitä minä katuisin, että en antaisi itselleni mahdollisuutta oppia ja kyseenalaistaa oppimaani. Olen onnellinen siitä, etten ole koskaan antanut itseni taantua olennoksi, joka vain on.

Olen ollut pitkään hyvin onnellinen ihminen. Siihen liittyy jotain sellaista, mikä on vain kahden ihmisen välistä. Mutta onnelliseksi minut tekee myös se, että olen löytänyt paikkani maailmassa ja kasvanut olemaan sinut sen kanssa. Se, että herää havaitsemaan oman maailmankuvansa, vapauttaa niin pirusti. Uskokaa pois, maailman ymmärtäminen itselleen vaatii monta samoilukierrosta tamperelaisessa Kaupin metsikössä, tuijottamista ulos koposperäläisen lapsuudenkodin yläkerran ikkunasta ja pienuuden tunteen kokemista jäisen meren pauhatessa helsinkiläisen Katajanokan kävelypolulla.

Minulle maailmankuvani ei ole ”keskustalaisuutta” tai ”alkiolaisuutta”. En osaa kutsua sitä valmiiksi pureksituilla nimikkeillä. Joskus minulle riittivät sellaiset valmiiksi purkeksitut nimikkeet ja siksi voin sisälläni pahoin. Suu saattoi puhua, mutta mieli ajatteli toisin. En edes tiedä, voiko maailmankuvaansa kutsua yleispätevillä nimillä. Minulle on tärkeintä vahvistaa omaa maailmankuvaani niiden ihmisten kanssa, joiden luulen kokevan maailman samalla tavalla. Tieten tätä politiikanteoksi ja puoluejäsenyydeksikin kutsutaan.

Toiminta Keskustanuorissa ja puolueessa ei ole minulle vain jäsenmaksun lunastamista, vaan yhdessäoloa- ja tekemistä ystävien kanssa. Kodin ulkopuolella minulla ei ole koskaan ollut niin vapauttavaa fiilistä. Keskustan jäsenyys ei ole minulle mikään itsestäänselvyys tai verenperintöä, vaan jokapäiväistä maailmankuvansa haastamista ja itsensä löytämistä aina uudestaan ja uudestaan.

Lähtiessäni mukaan edustamani puolueen toimintaan tiesin, että taustani ei pysyisi piilossa. En halunnut siitä omatoimisesti kertoa, mutta harmittelin, että siitä ei moni kysynytkään. Ne, jotka ovat kysyneet, ovat silmissäni rohkeita ihmisiä. Niitä, jotka eivät tienneet, en voi syyllistää.

Liittokokouksessa en pitänyt aiottua puhettani, jota olin valmistellut, korjaillut ja venkslaillut suuntaan jos toiseen. Päätin pistää paperit sivuun ja puhua sisältäni. Se puhe oli tähänastisen elämäni tärkein ja sisälsi viestin niille, jotka tiesivät. ”On parasta olla oma itsensä kaltaistensa joukossa. Se vapauttaa.”

En aio koskaan tuomita niiden ihmisten maailmankuvaa, joiden kanssa olen joskus toiminut. Heistä monet puhuvat maailmankuvansa kautta ja ei sellaista voi tuomita. Mutta aina voi oppia elämästä ja löytää itsensä.

Odotan ja vaadin, että ystäväni ja tuttavani tulevat puhumaan mieltään askarruttavista asioista. Se vapauttaa.

Tyypillinen pohjoispohjanmaalainen pelkää aina, mitä muut ajattelevat. Niin minäkin, kun avasin koneen ja ryhdyin kirjoittamaan. Enpä pelkää enää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s