Pohjois-Korea: jonain päivänä näytös on ohi

Suhtautumiseni itäaasialaiseen Pohjois-Koreaan puhuttaa nyt ihmisiä. Julkisena henkilönä pidän reaktioita luonnollisena ja koen, että minulla on velvollisuus kertoa näkemykseni tuon maan tilanteesta. En hyväksy kaikille ihmisille kuuluvien yhtäläisten oikeuksien loukkaamista missään muodossa ja vähintä, mitä voin tehdä, on auttaa minulle rakkaita korealaisia saamaan nuo itsestään selvät oikeudet tulevaisuudessa.

Kiinnostuin Pohjois-Koreasta ja Korean niemimaasta hyvin varhain 2000-luvun alkupuolella. Mielenkiinto kasvoi käsi kädessä globaalin tiedostamisen heräämisen kanssa. Toimiessani kuuden vuoden ajan Suomen ja Pohjois-Korean ystävyyttä ylläpitävässä Suomi-Korea-Seurassa puheenjohtajana vaikenin ja puhuin, mitä kaukainen ystävä odotti: -ei ongelmia, kaikki hyvin. Suun avaaminen olisi pahimmassa tapauksessa johtanut kaikkien yhteyksien katkeamiseen. Tuolloin siitä olisivat saattaneet kärsiä myös ne pohjoiskorealaiset, jotka hoitivat yhteyksiä meihin suomalaisiin Korean-ystäviin.

Nuorena koin Pohjois-Korean suurvaltojen riistämäksi ja kaikkien väärinymmärtämäksi kehitysmaaksi, joka vain kamppailee niemimaansa jälleenyhdistämisen puolesta. Kiinnostukseni muuttui jossain vaiheessa luonteeltaan sokeaksi ja tuosta paraneminen vei minulta aikaa. Näin Pohjois-Korean sellaisena kuin he halusivat sen näyttää. Minä kyllä huomasin, mutta suljin aina silmäni. Lopulta ymmärsin, ettei päämäärä voi pyhittää keinoja. Helppoa tuo todellisuuteen herääminen ei ollut, mutta totta totisesti vapauttavaa. Samalla kun tunnen huojennusta, tunnen surua niitä kohtaan, jotka kärsivät ja inhoa niitä kohtaan, jotka tuota kärsimystä aiheuttavat.

Pohjois-Korean valtio rikkoo räikeästi Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaa, polkee kansalaisten ihmisoikeuksia ja riistää heiltä mahdollisuudet säädylliseen elämään. Maan hallinto vie viattomia ihmisiä leireille, joista yleensä ainoa ulospääsytie kulkee ruumishuoneen kautta. Tiedonvälitys on monoliittista kertomusta utopiasta, jolla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa. Pohjois-Korean johto rakentelee huikentelevaisia pilvenpiirtäjiä, huvipuistoja ja muistomerkkejä samalla, kun suurin osa väestöstä elää kylmissä asunnoissa sähköttä ja vailla kunnollista ruokaa. Pohjois-Korea on rakentanut itselleen kalliin ydinasearsenaalin samalla, kun peltoja lannoitetaan keinolannotteiden puutteen vuoksi ihmisulosteella. Tuota kaikkea ulkopuolisen on hyvin vaikea nähdä, vaikka kaikki sen hoksaavat: sananvalinnoista, eleistä, rivien välistä ja ihmisten kasvoilta. Ikävintä on, että myös tavalliset pohjoiskorealaiset tiedostavat tuon kaiken, mutta he eivät kykene reagoimaan. Heille tuo kaikki on sitä, missä he ovat ikänsä eläneet. Hallinto ohjaa näytelmäänsä taidokkaasti, mutta yleisöä ei voi petkuttaa loputtomiin. Joskus koittaa se päivä, jolloin kaikki ovat taputtaneet pakosta viimeisen kerran.

Minä en koskaan nähnyt edellä kuvaamiani hirveyksiä käytännössä, mutta en voinut olla niitä aistimattakaan. Jonain päivänä aion kirjoittaa kokemuksistani. Sillä välin pyydän teitä kaikkia tutustumaan YK:n asettaman Pohjois-Korean ihmisoikeusrikoksia tutkivan komitean raporttiin. Koreaa vähän tuntevalle se voi olla puuduttavaa lukemista, mutta sen sanoma ei taatusti jätä kylmäksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s